perjantai 20. toukokuuta 2011

70-luvun Suharin AOR-tutkielma

Tunnustettakoon tässä heti alkumetreillä, että tämän veijarin musiikillista sydäntä lähellä on moni muukin jytke, kuin vain hard rock ja heavy metal. Yksi todella korkealle yltävä tyylilajike on aikuisrock eli AOR.Olen törmännyt tuhansiin, ellen jopa satoihin selityksiin AOR-käsitteen ja lyhenteen synnystä. Joidenkin mielestä se tulee sanoista Adult Oriented Rock, kun taas jotkut vannovat sen tarkoittavan Album Oriented Rockia. Jopa Airwave Oriented Rockista on kuultu puhuttavan, eikä se kovin epälooginen päätelmä olekaan. Radioaalloillahan se musa juuri purjehtiikin ihmisten korviin.

Jos sitten vielä jaetaan Aorismi radiomaailman ja livenä soitettavan musisoinnin lokeroihin, niin voidaan ottaa vielä mukaan sellainen sanailu, kuin Arena Rock. Siitähän nyt puuttuu se o-kirjain välistä, mutta väliäkö tuolla. (Voimme sen nimetä vaikka tässä ja nyt Arena Of Rockiksi.) Arena Rock joka tapauksessa on usein suurten ja ilmavien biisirakenteidensa ansiosta lähimpänä AORiksi miellettävää musiikkia, mielestäni.

Yksi kiistaton seikka tulee muuten muistaa tätäkin päiväkirjamerkintää lukiessa: Ajan armoton hammas on pureskellut vuosien saatossa myös näihin mielleyhtymiin ja mielipiteisiin. Siksipä tässä on pakostakin omia näkemyksiäni ja mieltymyksiäni mukana. Jos esim. joku tietolähteenä käyttämäni kirjoitus vakuuttaa, että Toto on hard rockia tai alkupään Bon Jovi heavy metallia, niin en voi suurin surminkaan olla samaa mieltä. Mutta se siitä. Esimerkkinä kuitenkin vallan passeli.

Väsäämäni viehkeän AOR-grafiikan alta alkaa oma pieni tutkimusmatkani kyseisen kirjainyhdisteen saloihin. Sitä ei tarvitse pitää minään kiveenhakattuna totuutena, mutta kyllä se mahtunee sinne muidenkin vastaavien mielipiteiden sekaan. Jos ei, niin johan on!

AOR according to 70-luvun Suhari:

Haluan painottaa, että vaikka tämä tekstirimpsu vaikuttaa aika järkäleeltä lukea, on se vain pintaraapaisu AOR-universumin laajasta kokonaisuudesta.

Kas niin... Palataanpa tuonne 70-luvulle sitten taasen. Erään käsityksen mukaan AOR-termi tuli alun perin siitä, että tuolla isossa maailmassa (eli Amerikassa) muuan radioasemat kyllästyivät soittamaan kanaville suoraan räätälöityjä, usein laskemoidun sieluttomia sinkkubiisejä, ja alkoivatkin soittamaan itse valitsemiaan värssyjä albumeilta. Stereotypistettynä nämä "hittisinkut" olivat 'pahimmillaan' sellainen muovinen valmiiksi pureskeltu hitti, joka jää soimaan päähän - nostaen itsemurhalukemat kattoon.
Mutta tässäkin pätee vanha tuttu 'makuasioista ei kiistellä'-argumentti. Otan tämän esiin siksi, että itseeni on kyllä vaikuttanut hyvinkin positiivisesti monetkin yleisesti 'muovikakkana' pidetyt tekeleet. Toisaalta taas jotkut kansainvälisesti ylistetyt kappaleet ovat mielestäni pahimman luokan kuraa. Mutta näinhän se menee.
Omalla kohdallani nyrkkisääntönä pitäisin sitä, että biisillä on yleensä silloin jotain annettavaa, kun se koskettaa sekä nostalgian nälkää että antaa jotain uutta.

Tässä New Jerseyn AOR-ylpeyden, Franke and the Knockoutsin Sweetheart vuodelta 1981.
Bon Jovin Tico "Iskumies" Torreskin paukutteli pannuja tovin bändissä ennen Jovia.



Mutta takaisin tähän yo-tason tutkielman pariin.

DJ:t eivät siis antaneet levy-yhtiöiden markkinaosastojen määrätä mitä soittaisivat. Lafkoissa kun oli dollari-silmin mietitty valmiiksi, että senditäänpä sinkku tästä ja tästä biisistä, koska nämä ovat potentiaalisimmat hitit - ei noita muita nyt kannata sotkea tähän edes mukaan, tuo yksikin kestää melkein neljä minuuttia.

Pelottaa ajatellakaan, että kuinka paljon innovatiivista jytkendaalia on jäänyt pölyttymään hyllyihin sen takia, että joku markkinaosaston teoreetikko/pintaliitäjä on päättänyt, että tämä "renkutus" tältä ja tältä levyltä tulee olemaan single, koska se on helmitaululla laskelmoituna vahvin selviytyjä. Ja jos se ei ole selvinnyt musiikkibisneksen viidakossa, niin eipä niistä sen levyn muistakaan biiseistä olla pahemmin kuultu sitten enää.

Voin vaikuttaa kyyniseltä, mutta en liioittele. Olen törmännyt moniin unohtuneisiin turbo-potentiaalisiin levyihin etsiessäni yhä enemmän ja enemmän itselleni kolahtavaa musiikkia. Pistää välillä oikein vihaksi kuinka raakaa peliä tuo rahanteko musiikilla oikein on. Mutta rauhoitutaanpas taas hieman. Huh huh...

Tässä taas välikevennystä vuodelta '82. Huey Lewis And The Newsin mahtavan kesäinen Do You Believe In Love. Voitteko kuvitella, että törmäsin tähän vasta 90-luvulla ekan kerran? Adam Sandlerin Wedding Singerissä se sai jakamattoman huomioni ensitahdista lähtien.



Eniwei...

Tästä sinkku-hapatuksesta johtuen keksittiin termi Album Oriented Rock. Ja nythän on syytä muistaa, että jotkut voivat ihmetellä, että mitä tuo rock-sana tuossa tekee. Olen huomannut, että AOR mielletään usein jonkin sortin kutumusiikiksi, jota on hyvä soitella makkarin hämärässä. Ja voihan se käsitys valtaosaan AORia sopiakin. Mutta tarkemmin kun asiaa tutkii, niin monet niistä bändeistä olivat rummut/basso/kitara/koskettimet/laulu-kokoonpanoja, ja kyllähän se kuulostaa ihan rock-poppoolta. Eikös?
Muutenkaan tuolloin 70-luvun puolen välin jälkeen rock-musiikki ei ollut sitä, miten se tänä päivänä käsitetään. Se oli keveämpää ja näin ollen esim. suuri osa nyky-popistakin olisi ollut helppo silloin karsinoida rock-kategorian alle.

Jos nyt ihmetellään, että miksi kaltaiseni tukkahevari vaahtoaa jostain aikuisrockista, niin sanonpa, että tietenkin SIKSI! Oikeasti siis, syyhän on seuraava:

AORissa on lähes poikkeuksetta kovan luokan muusikoita ja parhaimmillaan se on todella inspiroivaa musisointia. Yhtenä esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa lajityypin bassokuvioita. Ne ovat lähes kauttaaltaan taidokkaasti vedeltyjä. Ja kun sitten vielä sattuu sellainen artisti kohdalle, jonka biisit on tehty elämää suuremmalla tyylitajulla, on tämän pörröpään sydän ihan karrella. I kid you not!
Toinen mahtava juttu näissä on tuo syntikoiden massiivinen esillä olo. Parhaimmillaan ne hivelevät sielua. Ja nythän ei puhuta tästä nykyajan soundista, vaan oikeilla (runsaasti komponentteja sisältäneillä) soittimilla soitetuista jutuista.
Se soundi on ihan aikuisten (adult) oikeasti NIIN paljon elävämpi, että kuolen lähes suruun tässä, kun tämän päivän jengi ei tunnu siitä piittaavan.



Mutta se siitä. Sanonpa vain teille, arvon lukijat, että monet omat biisini ovat saaneet alkuinnostuksensa juuri tämän tyylin biiseistä.
En tietenkään kiellä perinteisen hard rockin tai heavyn potentiaalia, mutta itselläni on niiden lisäksi korva monessa muussakin sopassa kiinni... Tai jotain sinne päin.
Mielestäni ns. perus-hevi ilman mitään musiikillisia metkuja on usein hyvinkin tylsää.
Seuraava levymme, Jos Herra suo, sisältää vielä entistä enemmän AOR-pitoisia tekeleitä. Jopa siinä määrin, että AORisti minussa riemuitsee niitä soittaessa ja kuunnellessa.

**************************************************************************

Ps. Niputan myös 80-luvun alun New Waven näihin sydäntäni lähellä oleviin asioihin. Itse asiassa AOR ja New Wave mielestäni voivat kulkea usein vähintäänkin samaa musiikillista polkua pitkin.
Vaikka jossain yhteyksissä on kerrottu, että 80-luvun alussa heavy metal ja new wave olivat about pahimmat viholliset keskenään, niin minusta niiden ei tarvitse kinastella ensinkään!
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on!

Tähän loppuun Ambrosian muikean tiukka liveveto biisistä Biggest Part Of Me (vuodelta 1980). Mieletön groove ja sitä vanhan ajan puhdasta pro-meininkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti