Ikää karttuu ja balalaikka soipi! Tänään on siis juhlapäivä. Täällä sitä kotoseudulla juhlitaan lapsuudenkodissa ja ja ja - kyllä se siitä.
Kohta tapaamaan frendiä tuohon lähikoulun pihalle, jossa itsekin ala-asteen kävin. Sitten päivemmällä naapurikaupunkiin (jossa, infact, kävin syntymässä) ja sen jälkeen vielä lisää kaverien tapaamisia. Ei tämä elo kauhistuttavan ikävää ole. Nou nou...
Katellaanpas tilanteet, ihmiset - ja postailen varmasti tässä piakkoin lisääkin kamaa ihan kuvien kera. Rokk on!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 80-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 80-luku. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
Imperiumia tekemässä
Löysin toden teollakin Anttilasta tuossa muutama viikko sitten J.W. Rinzlerin toimittaman kirjan The Making Of The Empire Strikes Back! Juokale, kun on oiva opus!
Netistä olin jo kerennyt tarkkailemaan useidenkin sivustojen antia, että josko tätä löytyisi hieman halvemmalla kuin se $50-80 (tai mitä siitä nyt milloinkin pyydettiin). Löysin sen sitten sopuhintaan ihan kotomarkkinoilta.
Netistä olin jo kerennyt tarkkailemaan useidenkin sivustojen antia, että josko tätä löytyisi hieman halvemmalla kuin se $50-80 (tai mitä siitä nyt milloinkin pyydettiin). Löysin sen sitten sopuhintaan ihan kotomarkkinoilta.
Tiesin mitä odottaa sillä olin tilannut kirjasarjan esikoisen, The Making Of Star Wars jo yli vuosi sitten. Olenkin sen jo kahlannut läpi pariinkin otteeseen. Sanotaan kuitenkin näin, että se kiehtova pikkutieto ja tekninen data mitä ekassa niteessä viljeltiin, sai kaverikseen Empiressä mielettömän määrän tuotantokuvia ja muuta Star Wars-fanille vastustamatonta illustraatiota.
Kommentoin tässä nyt vain pintapuolisesti tämän 372-sivuisen järkäleen sisältöä - lupasinhan jo tuossa joitakin aikoja sitten jyräyttää ilmoille suuren Star Wars-aiheisen postauksen. Se ei siis ole tämä. Stay tuned, baby!
Me Star Warriorithan tiedämme, että osa Hoth-planeetan kohtauksista kuvattiin niinkin lähellä kuin Norjan Finsessä. Olisipa ollut muikeaa olla paikalla muutaman vuoden ikäisenä katsastamassa tilanteet (ja siinä samalla neuvoa vähän poikia, että miten homma hoidetaan). Eniwei, kirja tietää kertoa että Suomestakin tultiin etsimään sopivia kuvauspaikkoja. Oli kuulkaas hieman siistiä törmätä Finland-sanaan kirjaa plärätessäni.
Toinen omalla kohdallani valtaisaa mielenkiintoa herättänyt tiedonjyvänen oli se, että David "Dark Sith-Lord" Prowsen vaimosta tuli uudestisyntynyt kristitty kesken kaiken. Sillä välin kun Dave hoiteli Darth Vader-bisneksiään, hänen vaimonsa asteli uskovan polkuja. Kirjan mukaan se loi pieniä haasteita haidän avioliitolleen. Toivottavasti he selvisivät siitä. Almighty is God!
Eipä tässä tämän hurjempaa tällä kertaa. Jos törmäätte tähän tai siihen aiempaan Wars-opukseen, niin suosittelen kaivamaan kuvetta ja vähän äkkiä sittenkin! Making Of Star Wars kertoo 70-luvun alkuperäishaastattelujen vääristämättömin sanoin siitä mutkikkaasta vuosia kestäneestä operaatiosta tehdä yksi elokuvahistorian mahtavimmista pätkistä. Making Of Empire jatkaa samoilla jalanjäljillä. Nyt vain odottelemaan Jedin Paluusta samanlaista puhelinluetteloa.
Olen puhunut! Olkoon Voima täällä bittiavaruudessakin mukana.
perjantai 20. toukokuuta 2011
70-luvun Suharin AOR-tutkielma
Tunnustettakoon tässä heti alkumetreillä, että tämän veijarin musiikillista sydäntä lähellä on moni muukin jytke, kuin vain hard rock ja heavy metal. Yksi todella korkealle yltävä tyylilajike on aikuisrock eli AOR.Olen törmännyt tuhansiin, ellen jopa satoihin selityksiin AOR-käsitteen ja lyhenteen synnystä. Joidenkin mielestä se tulee sanoista Adult Oriented Rock, kun taas jotkut vannovat sen tarkoittavan Album Oriented Rockia. Jopa Airwave Oriented Rockista on kuultu puhuttavan, eikä se kovin epälooginen päätelmä olekaan. Radioaalloillahan se musa juuri purjehtiikin ihmisten korviin.
Jos sitten vielä jaetaan Aorismi radiomaailman ja livenä soitettavan musisoinnin lokeroihin, niin voidaan ottaa vielä mukaan sellainen sanailu, kuin Arena Rock. Siitähän nyt puuttuu se o-kirjain välistä, mutta väliäkö tuolla. (Voimme sen nimetä vaikka tässä ja nyt Arena Of Rockiksi.) Arena Rock joka tapauksessa on usein suurten ja ilmavien biisirakenteidensa ansiosta lähimpänä AORiksi miellettävää musiikkia, mielestäni.
Yksi kiistaton seikka tulee muuten muistaa tätäkin päiväkirjamerkintää lukiessa: Ajan armoton hammas on pureskellut vuosien saatossa myös näihin mielleyhtymiin ja mielipiteisiin. Siksipä tässä on pakostakin omia näkemyksiäni ja mieltymyksiäni mukana. Jos esim. joku tietolähteenä käyttämäni kirjoitus vakuuttaa, että Toto on hard rockia tai alkupään Bon Jovi heavy metallia, niin en voi suurin surminkaan olla samaa mieltä. Mutta se siitä. Esimerkkinä kuitenkin vallan passeli.
Väsäämäni viehkeän AOR-grafiikan alta alkaa oma pieni tutkimusmatkani kyseisen kirjainyhdisteen saloihin. Sitä ei tarvitse pitää minään kiveenhakattuna totuutena, mutta kyllä se mahtunee sinne muidenkin vastaavien mielipiteiden sekaan. Jos ei, niin johan on!
AOR according to 70-luvun Suhari:
Haluan painottaa, että vaikka tämä tekstirimpsu vaikuttaa aika järkäleeltä lukea, on se vain pintaraapaisu AOR-universumin laajasta kokonaisuudesta.
Kas niin... Palataanpa tuonne 70-luvulle sitten taasen. Erään käsityksen mukaan AOR-termi tuli alun perin siitä, että tuolla isossa maailmassa (eli Amerikassa) muuan radioasemat kyllästyivät soittamaan kanaville suoraan räätälöityjä, usein laskemoidun sieluttomia sinkkubiisejä, ja alkoivatkin soittamaan itse valitsemiaan värssyjä albumeilta. Stereotypistettynä nämä "hittisinkut" olivat 'pahimmillaan' sellainen muovinen valmiiksi pureskeltu hitti, joka jää soimaan päähän - nostaen itsemurhalukemat kattoon.
Mutta tässäkin pätee vanha tuttu 'makuasioista ei kiistellä'-argumentti. Otan tämän esiin siksi, että itseeni on kyllä vaikuttanut hyvinkin positiivisesti monetkin yleisesti 'muovikakkana' pidetyt tekeleet. Toisaalta taas jotkut kansainvälisesti ylistetyt kappaleet ovat mielestäni pahimman luokan kuraa. Mutta näinhän se menee.
Omalla kohdallani nyrkkisääntönä pitäisin sitä, että biisillä on yleensä silloin jotain annettavaa, kun se koskettaa sekä nostalgian nälkää että antaa jotain uutta.
Tässä New Jerseyn AOR-ylpeyden, Franke and the Knockoutsin Sweetheart vuodelta 1981.
Bon Jovin Tico "Iskumies" Torreskin paukutteli pannuja tovin bändissä ennen Jovia.
Mutta takaisin tähän yo-tason tutkielman pariin.
DJ:t eivät siis antaneet levy-yhtiöiden markkinaosastojen määrätä mitä soittaisivat. Lafkoissa kun oli dollari-silmin mietitty valmiiksi, että senditäänpä sinkku tästä ja tästä biisistä, koska nämä ovat potentiaalisimmat hitit - ei noita muita nyt kannata sotkea tähän edes mukaan, tuo yksikin kestää melkein neljä minuuttia.
Pelottaa ajatellakaan, että kuinka paljon innovatiivista jytkendaalia on jäänyt pölyttymään hyllyihin sen takia, että joku markkinaosaston teoreetikko/pintaliitäjä on päättänyt, että tämä "renkutus" tältä ja tältä levyltä tulee olemaan single, koska se on helmitaululla laskelmoituna vahvin selviytyjä. Ja jos se ei ole selvinnyt musiikkibisneksen viidakossa, niin eipä niistä sen levyn muistakaan biiseistä olla pahemmin kuultu sitten enää.
Voin vaikuttaa kyyniseltä, mutta en liioittele. Olen törmännyt moniin unohtuneisiin turbo-potentiaalisiin levyihin etsiessäni yhä enemmän ja enemmän itselleni kolahtavaa musiikkia. Pistää välillä oikein vihaksi kuinka raakaa peliä tuo rahanteko musiikilla oikein on. Mutta rauhoitutaanpas taas hieman. Huh huh...
Tässä taas välikevennystä vuodelta '82. Huey Lewis And The Newsin mahtavan kesäinen Do You Believe In Love. Voitteko kuvitella, että törmäsin tähän vasta 90-luvulla ekan kerran? Adam Sandlerin Wedding Singerissä se sai jakamattoman huomioni ensitahdista lähtien.
Eniwei...
Tästä sinkku-hapatuksesta johtuen keksittiin termi Album Oriented Rock. Ja nythän on syytä muistaa, että jotkut voivat ihmetellä, että mitä tuo rock-sana tuossa tekee. Olen huomannut, että AOR mielletään usein jonkin sortin kutumusiikiksi, jota on hyvä soitella makkarin hämärässä. Ja voihan se käsitys valtaosaan AORia sopiakin. Mutta tarkemmin kun asiaa tutkii, niin monet niistä bändeistä olivat rummut/basso/kitara/koskettimet/laulu-kokoonpanoja, ja kyllähän se kuulostaa ihan rock-poppoolta. Eikös?
Muutenkaan tuolloin 70-luvun puolen välin jälkeen rock-musiikki ei ollut sitä, miten se tänä päivänä käsitetään. Se oli keveämpää ja näin ollen esim. suuri osa nyky-popistakin olisi ollut helppo silloin karsinoida rock-kategorian alle.
Jos nyt ihmetellään, että miksi kaltaiseni tukkahevari vaahtoaa jostain aikuisrockista, niin sanonpa, että tietenkin SIKSI! Oikeasti siis, syyhän on seuraava:
AORissa on lähes poikkeuksetta kovan luokan muusikoita ja parhaimmillaan se on todella inspiroivaa musisointia. Yhtenä esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa lajityypin bassokuvioita. Ne ovat lähes kauttaaltaan taidokkaasti vedeltyjä. Ja kun sitten vielä sattuu sellainen artisti kohdalle, jonka biisit on tehty elämää suuremmalla tyylitajulla, on tämän pörröpään sydän ihan karrella. I kid you not!
Toinen mahtava juttu näissä on tuo syntikoiden massiivinen esillä olo. Parhaimmillaan ne hivelevät sielua. Ja nythän ei puhuta tästä nykyajan soundista, vaan oikeilla (runsaasti komponentteja sisältäneillä) soittimilla soitetuista jutuista.
Se soundi on ihan aikuisten (adult) oikeasti NIIN paljon elävämpi, että kuolen lähes suruun tässä, kun tämän päivän jengi ei tunnu siitä piittaavan.
Mutta se siitä. Sanonpa vain teille, arvon lukijat, että monet omat biisini ovat saaneet alkuinnostuksensa juuri tämän tyylin biiseistä.
En tietenkään kiellä perinteisen hard rockin tai heavyn potentiaalia, mutta itselläni on niiden lisäksi korva monessa muussakin sopassa kiinni... Tai jotain sinne päin.
Mielestäni ns. perus-hevi ilman mitään musiikillisia metkuja on usein hyvinkin tylsää.
Seuraava levymme, Jos Herra suo, sisältää vielä entistä enemmän AOR-pitoisia tekeleitä. Jopa siinä määrin, että AORisti minussa riemuitsee niitä soittaessa ja kuunnellessa.
Ps. Niputan myös 80-luvun alun New Waven näihin sydäntäni lähellä oleviin asioihin. Itse asiassa AOR ja New Wave mielestäni voivat kulkea usein vähintäänkin samaa musiikillista polkua pitkin.
Vaikka jossain yhteyksissä on kerrottu, että 80-luvun alussa heavy metal ja new wave olivat about pahimmat viholliset keskenään, niin minusta niiden ei tarvitse kinastella ensinkään!
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on!
Tähän loppuun Ambrosian muikean tiukka liveveto biisistä Biggest Part Of Me (vuodelta 1980). Mieletön groove ja sitä vanhan ajan puhdasta pro-meininkiä.
Jos sitten vielä jaetaan Aorismi radiomaailman ja livenä soitettavan musisoinnin lokeroihin, niin voidaan ottaa vielä mukaan sellainen sanailu, kuin Arena Rock. Siitähän nyt puuttuu se o-kirjain välistä, mutta väliäkö tuolla. (Voimme sen nimetä vaikka tässä ja nyt Arena Of Rockiksi.) Arena Rock joka tapauksessa on usein suurten ja ilmavien biisirakenteidensa ansiosta lähimpänä AORiksi miellettävää musiikkia, mielestäni.
Yksi kiistaton seikka tulee muuten muistaa tätäkin päiväkirjamerkintää lukiessa: Ajan armoton hammas on pureskellut vuosien saatossa myös näihin mielleyhtymiin ja mielipiteisiin. Siksipä tässä on pakostakin omia näkemyksiäni ja mieltymyksiäni mukana. Jos esim. joku tietolähteenä käyttämäni kirjoitus vakuuttaa, että Toto on hard rockia tai alkupään Bon Jovi heavy metallia, niin en voi suurin surminkaan olla samaa mieltä. Mutta se siitä. Esimerkkinä kuitenkin vallan passeli.
Väsäämäni viehkeän AOR-grafiikan alta alkaa oma pieni tutkimusmatkani kyseisen kirjainyhdisteen saloihin. Sitä ei tarvitse pitää minään kiveenhakattuna totuutena, mutta kyllä se mahtunee sinne muidenkin vastaavien mielipiteiden sekaan. Jos ei, niin johan on!
Haluan painottaa, että vaikka tämä tekstirimpsu vaikuttaa aika järkäleeltä lukea, on se vain pintaraapaisu AOR-universumin laajasta kokonaisuudesta.
Kas niin... Palataanpa tuonne 70-luvulle sitten taasen. Erään käsityksen mukaan AOR-termi tuli alun perin siitä, että tuolla isossa maailmassa (eli Amerikassa) muuan radioasemat kyllästyivät soittamaan kanaville suoraan räätälöityjä, usein laskemoidun sieluttomia sinkkubiisejä, ja alkoivatkin soittamaan itse valitsemiaan värssyjä albumeilta. Stereotypistettynä nämä "hittisinkut" olivat 'pahimmillaan' sellainen muovinen valmiiksi pureskeltu hitti, joka jää soimaan päähän - nostaen itsemurhalukemat kattoon.
Mutta tässäkin pätee vanha tuttu 'makuasioista ei kiistellä'-argumentti. Otan tämän esiin siksi, että itseeni on kyllä vaikuttanut hyvinkin positiivisesti monetkin yleisesti 'muovikakkana' pidetyt tekeleet. Toisaalta taas jotkut kansainvälisesti ylistetyt kappaleet ovat mielestäni pahimman luokan kuraa. Mutta näinhän se menee.
Omalla kohdallani nyrkkisääntönä pitäisin sitä, että biisillä on yleensä silloin jotain annettavaa, kun se koskettaa sekä nostalgian nälkää että antaa jotain uutta.
Tässä New Jerseyn AOR-ylpeyden, Franke and the Knockoutsin Sweetheart vuodelta 1981.
Bon Jovin Tico "Iskumies" Torreskin paukutteli pannuja tovin bändissä ennen Jovia.
Mutta takaisin tähän yo-tason tutkielman pariin.
DJ:t eivät siis antaneet levy-yhtiöiden markkinaosastojen määrätä mitä soittaisivat. Lafkoissa kun oli dollari-silmin mietitty valmiiksi, että senditäänpä sinkku tästä ja tästä biisistä, koska nämä ovat potentiaalisimmat hitit - ei noita muita nyt kannata sotkea tähän edes mukaan, tuo yksikin kestää melkein neljä minuuttia.
Pelottaa ajatellakaan, että kuinka paljon innovatiivista jytkendaalia on jäänyt pölyttymään hyllyihin sen takia, että joku markkinaosaston teoreetikko/pintaliitäjä on päättänyt, että tämä "renkutus" tältä ja tältä levyltä tulee olemaan single, koska se on helmitaululla laskelmoituna vahvin selviytyjä. Ja jos se ei ole selvinnyt musiikkibisneksen viidakossa, niin eipä niistä sen levyn muistakaan biiseistä olla pahemmin kuultu sitten enää.
Voin vaikuttaa kyyniseltä, mutta en liioittele. Olen törmännyt moniin unohtuneisiin turbo-potentiaalisiin levyihin etsiessäni yhä enemmän ja enemmän itselleni kolahtavaa musiikkia. Pistää välillä oikein vihaksi kuinka raakaa peliä tuo rahanteko musiikilla oikein on. Mutta rauhoitutaanpas taas hieman. Huh huh...
Tässä taas välikevennystä vuodelta '82. Huey Lewis And The Newsin mahtavan kesäinen Do You Believe In Love. Voitteko kuvitella, että törmäsin tähän vasta 90-luvulla ekan kerran? Adam Sandlerin Wedding Singerissä se sai jakamattoman huomioni ensitahdista lähtien.
Eniwei...
Tästä sinkku-hapatuksesta johtuen keksittiin termi Album Oriented Rock. Ja nythän on syytä muistaa, että jotkut voivat ihmetellä, että mitä tuo rock-sana tuossa tekee. Olen huomannut, että AOR mielletään usein jonkin sortin kutumusiikiksi, jota on hyvä soitella makkarin hämärässä. Ja voihan se käsitys valtaosaan AORia sopiakin. Mutta tarkemmin kun asiaa tutkii, niin monet niistä bändeistä olivat rummut/basso/kitara/koskettimet/laulu-kokoonpanoja, ja kyllähän se kuulostaa ihan rock-poppoolta. Eikös?
Muutenkaan tuolloin 70-luvun puolen välin jälkeen rock-musiikki ei ollut sitä, miten se tänä päivänä käsitetään. Se oli keveämpää ja näin ollen esim. suuri osa nyky-popistakin olisi ollut helppo silloin karsinoida rock-kategorian alle.
Jos nyt ihmetellään, että miksi kaltaiseni tukkahevari vaahtoaa jostain aikuisrockista, niin sanonpa, että tietenkin SIKSI! Oikeasti siis, syyhän on seuraava:
AORissa on lähes poikkeuksetta kovan luokan muusikoita ja parhaimmillaan se on todella inspiroivaa musisointia. Yhtenä esimerkkinä voisin käyttää vaikkapa lajityypin bassokuvioita. Ne ovat lähes kauttaaltaan taidokkaasti vedeltyjä. Ja kun sitten vielä sattuu sellainen artisti kohdalle, jonka biisit on tehty elämää suuremmalla tyylitajulla, on tämän pörröpään sydän ihan karrella. I kid you not!
Toinen mahtava juttu näissä on tuo syntikoiden massiivinen esillä olo. Parhaimmillaan ne hivelevät sielua. Ja nythän ei puhuta tästä nykyajan soundista, vaan oikeilla (runsaasti komponentteja sisältäneillä) soittimilla soitetuista jutuista.
Se soundi on ihan aikuisten (adult) oikeasti NIIN paljon elävämpi, että kuolen lähes suruun tässä, kun tämän päivän jengi ei tunnu siitä piittaavan.
Mutta se siitä. Sanonpa vain teille, arvon lukijat, että monet omat biisini ovat saaneet alkuinnostuksensa juuri tämän tyylin biiseistä.
En tietenkään kiellä perinteisen hard rockin tai heavyn potentiaalia, mutta itselläni on niiden lisäksi korva monessa muussakin sopassa kiinni... Tai jotain sinne päin.
Mielestäni ns. perus-hevi ilman mitään musiikillisia metkuja on usein hyvinkin tylsää.
Seuraava levymme, Jos Herra suo, sisältää vielä entistä enemmän AOR-pitoisia tekeleitä. Jopa siinä määrin, että AORisti minussa riemuitsee niitä soittaessa ja kuunnellessa.
**************************************************************************
Ps. Niputan myös 80-luvun alun New Waven näihin sydäntäni lähellä oleviin asioihin. Itse asiassa AOR ja New Wave mielestäni voivat kulkea usein vähintäänkin samaa musiikillista polkua pitkin.
Vaikka jossain yhteyksissä on kerrottu, että 80-luvun alussa heavy metal ja new wave olivat about pahimmat viholliset keskenään, niin minusta niiden ei tarvitse kinastella ensinkään!
Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on!
Tähän loppuun Ambrosian muikean tiukka liveveto biisistä Biggest Part Of Me (vuodelta 1980). Mieletön groove ja sitä vanhan ajan puhdasta pro-meininkiä.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Star Trek-koru
Vuonna 1987 käynnistetty Star Trek: The Next Generation - sarja oli yksi lämminhenkisimmistä scifi-jytkäytyksistä töllössä ikinä, jos meikäläiseltä kysytään. Joku maaginen juttu siinä on oltava, koska aina kun katson sitä, niin Enterprise-alus tuntuu kotoisalta kuin Finnairin "illaksi kotiin"-mainos.
Kylmät väreet, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa lämpimät, menevät kauttaaltaan nytkin, kun katsoin tuon mainospätkän. Jotenkin tuo TNG:n Enterprisen taustahumina ja värimaailma tunnelmineen kaikkineen tuo vain mieleen jonkin kotoisan ja turvallisen. Suuri osa on varmasti myös näyttelijäkaartilla. Malja heille!
Mutta se alustuksesta. Hommasinpas tuossa vuosia täyttävälle scifiä ymmärtävälle frendilleni tälläisen Trek-korun ja tempaisin samoilla postikuluilla itsellenikin yhden, ihan vain koska se oli mahdollista.
Käytin hyvän tovin aikaa napatakseni silmää miellyttävän foton korusta. Ja tadaa!
Tätä kelpaa pitää päällä juhlissa ja arkena. Nukkumaan mennessä voi harkita kahdesti tai kolmesti, että jos vaikka laittaisi sen siihen yöpöydälle.
Pakko ei tietenkään ole.
Ps. Kuvan alareunassa näkyvä army-laatta on Holy Soldier-bändin fanikamaa. Sain sen bändin yhdeltä perustajajäseneltä, basisti Andy Robbinsilta tuossa vuosia sitten, mutta se on jo toinen tarina.
Kylmät väreet, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa lämpimät, menevät kauttaaltaan nytkin, kun katsoin tuon mainospätkän. Jotenkin tuo TNG:n Enterprisen taustahumina ja värimaailma tunnelmineen kaikkineen tuo vain mieleen jonkin kotoisan ja turvallisen. Suuri osa on varmasti myös näyttelijäkaartilla. Malja heille!
 | |
| Star Trek: The Next Generation - emaali-koru. Riipuksen vuosimallia en tiedä, mutta on kyllä varsin juhlava laite. (kuva © Suhari 2011) |
Käytin hyvän tovin aikaa napatakseni silmää miellyttävän foton korusta. Ja tadaa!
Tätä kelpaa pitää päällä juhlissa ja arkena. Nukkumaan mennessä voi harkita kahdesti tai kolmesti, että jos vaikka laittaisi sen siihen yöpöydälle.
Pakko ei tietenkään ole.
Ps. Kuvan alareunassa näkyvä army-laatta on Holy Soldier-bändin fanikamaa. Sain sen bändin yhdeltä perustajajäseneltä, basisti Andy Robbinsilta tuossa vuosia sitten, mutta se on jo toinen tarina.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Vihdoin Buck Rogers-paitaa saatavilla.
Jeap jeap jeap! Buck Rogersin tarinahan alkaa jo 1920-luvun lopulta sanomalehti-strippinä ja sitä onkin viritelty useaan otteeseen sarjiksissa ja töllössä (mm. George Lucas sai siitä runsaasti inspiraatiota Star Warsiin, thank God!). Itsehän törmäsin Buckiin ihan nassikkana Glen A. Larsonin (Knight Rider, Galactica, jne) versioimassa 70-luvun lopun sarjassa - ja aika tuoreeltaan.
Larson muuten kierrätti ovelasti Galacticasta jääneitä lavasteita ja efektipankkien tarjontaa Rogersissa. Faneillehan tämä on tuttua kauraa, mutta Galactican Cylonien "skanneri-silmä" tuotiin ruudulle uudestaan K.I.T.T.:in etuskannerina muutama vuosi tuon jälkeen.
Mutta tosiaan, palataanpa tuohon mainioon Buckiin, jumpe sentään!
Kuinka ollakaan, sitä siis pyöritettiin Ruotsin kanavalla (jälleen kerran on oltava kiitollinen Jeppiksessä [Pietarsaari] asumisesta, koska meillähän näkyi hurjasti kanavia verrattuna esim. moniin suur-cityihin).
Tykästyin sarjaan olan takaa ja hämmästykseni olikin suuri, kun näin Star Warsin ekaa kertaa. Luulin nimittäin hyvän aikaa, että näissä kahdessa on yksi ja sama tunnari. Eiväthän ne liikaa muistuta toisiaan, mutta joitain melodisia yhtymäkohtia on, ja se riitti tarhassa käyvän pikkupojan aivoissa yhdistämään ne yhdeksi ja samaksi.
(Toinen tekijä lienee se, että tuohon aikaan VHS-nauhuri oli harvojen herkkua ja Star Warsia ei katseltu kuin ehkä kerran vuodessa, Buckista puhumattakaan. Ei siis päässyt tekemään vertailuja musiikkien identtiydestä, vaikka halu olisikin ollut palava.)
Hommasinpa sitten tämän kaksi tuotantokautta käsittävän sarjan kokonaisuudessaan devarina tuossa hiljan ja sehän oli vielä parempi kuin muistinkaan. Mukana on myös pilotti, joka esitettiin Suomen Maikkarilla 90-luvun alussa.
Se ei silloin yläasteiässä iskenyt enää hivenen vertaa. Jos jotain, niin pidimme sitä kaveriporukassa ihan naurettavana virityksenä. Olimmepa hoopoja!
(Vaikka on kyllä totuuden nimissä myönnettävä, että pilottileffan camp-prosentti nousee huimiin lukemiin jo pelkästään Bondin visuaalisessa vanavedessä kulkevan ja irrallisen alkumusiikkinsa ansiosta. Biisi kuitenkin sovitettiin instrumentaaliksi itse sarjaan ja se on vallan mainio ja taidokkaasti soitettu tekele - niin taidokas, että allekirjoittanut on varsinkin niistä bassojuoksutuksista ihan ihokarvat ojossa!
Säveltäjänähän on legendaarinen Stu Phillips, jonka kynästä on lähtenyt monia helmiä. Jo pelkästään Knight Rider ja Galactica ovat sellaisia meriittejä, ettei kaverin taidoista jääne epäilystä. Kumpaakin näistä sävellyksistä oli mukana säveltämässä myös em. Glen A. Larson, joka itse asiassa aloitti viihdebisneksessä musapuolella 60-luvulla.).
Olen ajoittain tutkinut eBayn paita-ilmoituksia, että joskos tulisi vastaan hyväkuntoinen Buck-paita ihan oikealta vuosikymmeneltä. Tähän mennessä olen törmännyt vain käyttämättömiin iron-oneihin, ja niiden hinta on ollut turhan höpö-höpö.
Onpa siis hyvä, että vanha kunnon 80's Tees teki tämän kulttuuriteon ja hommasi printti-lisenssit (tai vaihtoehtoisesti ryhtyi jakelijaksi jollekin valmiiksi painetulle tekstiilille - ei noista ikinä tiedä).
Ps. Yritin ja yritin pistää tähän niitä introja vertailtavaksi, mutta youtube ei jostain syystä antanut niitä koodata blogiin. Jospa siellä on käyttäjä iskenyt jotkut 'restriktiot' päälle. Laitanpa siis linkkeinä:
Buck Rogers Original Intro • Buck Rogers TV Intro
Toivottavasti meininki maittaa.
- Suhari
Larson muuten kierrätti ovelasti Galacticasta jääneitä lavasteita ja efektipankkien tarjontaa Rogersissa. Faneillehan tämä on tuttua kauraa, mutta Galactican Cylonien "skanneri-silmä" tuotiin ruudulle uudestaan K.I.T.T.:in etuskannerina muutama vuosi tuon jälkeen.
Kuinka ollakaan, sitä siis pyöritettiin Ruotsin kanavalla (jälleen kerran on oltava kiitollinen Jeppiksessä [Pietarsaari] asumisesta, koska meillähän näkyi hurjasti kanavia verrattuna esim. moniin suur-cityihin).
Tykästyin sarjaan olan takaa ja hämmästykseni olikin suuri, kun näin Star Warsin ekaa kertaa. Luulin nimittäin hyvän aikaa, että näissä kahdessa on yksi ja sama tunnari. Eiväthän ne liikaa muistuta toisiaan, mutta joitain melodisia yhtymäkohtia on, ja se riitti tarhassa käyvän pikkupojan aivoissa yhdistämään ne yhdeksi ja samaksi.
(Toinen tekijä lienee se, että tuohon aikaan VHS-nauhuri oli harvojen herkkua ja Star Warsia ei katseltu kuin ehkä kerran vuodessa, Buckista puhumattakaan. Ei siis päässyt tekemään vertailuja musiikkien identtiydestä, vaikka halu olisikin ollut palava.)
Hommasinpa sitten tämän kaksi tuotantokautta käsittävän sarjan kokonaisuudessaan devarina tuossa hiljan ja sehän oli vielä parempi kuin muistinkaan. Mukana on myös pilotti, joka esitettiin Suomen Maikkarilla 90-luvun alussa.
Se ei silloin yläasteiässä iskenyt enää hivenen vertaa. Jos jotain, niin pidimme sitä kaveriporukassa ihan naurettavana virityksenä. Olimmepa hoopoja!
(Vaikka on kyllä totuuden nimissä myönnettävä, että pilottileffan camp-prosentti nousee huimiin lukemiin jo pelkästään Bondin visuaalisessa vanavedessä kulkevan ja irrallisen alkumusiikkinsa ansiosta. Biisi kuitenkin sovitettiin instrumentaaliksi itse sarjaan ja se on vallan mainio ja taidokkaasti soitettu tekele - niin taidokas, että allekirjoittanut on varsinkin niistä bassojuoksutuksista ihan ihokarvat ojossa!
Säveltäjänähän on legendaarinen Stu Phillips, jonka kynästä on lähtenyt monia helmiä. Jo pelkästään Knight Rider ja Galactica ovat sellaisia meriittejä, ettei kaverin taidoista jääne epäilystä. Kumpaakin näistä sävellyksistä oli mukana säveltämässä myös em. Glen A. Larson, joka itse asiassa aloitti viihdebisneksessä musapuolella 60-luvulla.).
Olen ajoittain tutkinut eBayn paita-ilmoituksia, että joskos tulisi vastaan hyväkuntoinen Buck-paita ihan oikealta vuosikymmeneltä. Tähän mennessä olen törmännyt vain käyttämättömiin iron-oneihin, ja niiden hinta on ollut turhan höpö-höpö.
Onpa siis hyvä, että vanha kunnon 80's Tees teki tämän kulttuuriteon ja hommasi printti-lisenssit (tai vaihtoehtoisesti ryhtyi jakelijaksi jollekin valmiiksi painetulle tekstiilille - ei noista ikinä tiedä).
Ps. Yritin ja yritin pistää tähän niitä introja vertailtavaksi, mutta youtube ei jostain syystä antanut niitä koodata blogiin. Jospa siellä on käyttäjä iskenyt jotkut 'restriktiot' päälle. Laitanpa siis linkkeinä:
Buck Rogers Original Intro • Buck Rogers TV Intro
Toivottavasti meininki maittaa.
- Suhari
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Jes! Marc Singer uudessa V:ssä mukana!
Liskosarjojen scifi-aatelinen, V, teki sen taas! Kyseessä on siis tämä uusioversio jo kulttimainetta nauttivasta kasarisarjasta.
Sen lisäksi, että olemme jo useamman jakson verran saaneet nauttia alkuperäisen pahiskuningatar-Dianan (Jane Badler) seurasta, niin nyt vihdoin myös Marc Donovan oli mukana viime yönä (Suomen aikaa) esitetyssä Mother's Day-jaksossa Lars Tremontina. Alkuperäisessä sarjassahan hän oli uutistoimittaja Mike Donovan, joka pisti pahasti kampoihin V-mäisille Vierailijoille ja oli tärkeä osa vastarintaliikkeen toimia.
Toivottavasti huhut sarjan jäähyllepanosta ovat vain pahansuopaista levottomuuden lietsontaa. Viimeisimmät jaksot ovat olleet vimpan päälle tiukkaa katsottavaa. Ehdottomasti yksi kovimpia tämän hetken scifi-sarjoja.
Eikä haittaa, että mukana on jengiä niin Lostista kuin 4400:stäkin. Puhumattakaan 2000-luvun Galacticasta, joka toden teolla veti voiton kotiin.
Uus-lämmitelyistä puheenollen, Knight Rider on ehkäpä tehnyt pahimman mahalaskun. Mutta ihmekös tuo: Täydellisyyttä hipovaa originaalia on paha pestä edes nykytekniikalla. Vaikka softat olisivat kuosissa, niin sydämellisyyttä ei voi koneilla tuottaa.
Tässä vielä näyte 2-kauden esittelystä niille kohtalon kolhimille, jotka eivät ole nähneet tätä varsin toimivaa uus-versiointia.
Tässä kaikki tältä erää. Ensi kerralla teemme mustavalko-tv:stä värillisen. Ehh!
- Suhari
Sen lisäksi, että olemme jo useamman jakson verran saaneet nauttia alkuperäisen pahiskuningatar-Dianan (Jane Badler) seurasta, niin nyt vihdoin myös Marc Donovan oli mukana viime yönä (Suomen aikaa) esitetyssä Mother's Day-jaksossa Lars Tremontina. Alkuperäisessä sarjassahan hän oli uutistoimittaja Mike Donovan, joka pisti pahasti kampoihin V-mäisille Vierailijoille ja oli tärkeä osa vastarintaliikkeen toimia.
Eikä haittaa, että mukana on jengiä niin Lostista kuin 4400:stäkin. Puhumattakaan 2000-luvun Galacticasta, joka toden teolla veti voiton kotiin.
Uus-lämmitelyistä puheenollen, Knight Rider on ehkäpä tehnyt pahimman mahalaskun. Mutta ihmekös tuo: Täydellisyyttä hipovaa originaalia on paha pestä edes nykytekniikalla. Vaikka softat olisivat kuosissa, niin sydämellisyyttä ei voi koneilla tuottaa.
Tässä vielä näyte 2-kauden esittelystä niille kohtalon kolhimille, jotka eivät ole nähneet tätä varsin toimivaa uus-versiointia.
Tässä kaikki tältä erää. Ensi kerralla teemme mustavalko-tv:stä värillisen. Ehh!
- Suhari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)